Vasemmiston kadonnut ideologia

Oikeistohallitus lakkauttaa harmaantalouden tutkinnan, ehdottaa rikkaiden omaisuuden piilottamista hallintarekisterien taakse ja rikkaiden veropakolaisten armahtamista. Vaikka kaikki nämä ehdotukset on nyt vedetty pois pöydältä niin vasemmisto on menettänyt erittäin suuren mahdollisuuden palauttaa vanhaa kannatustaan. Erityisesti vasemmistoliitton on profiloitunut viime vuosina vähemmistöjen ja köyhien ansiotyöläisten puolueena. Lisäksi SDP eksynyt tuijottamaan lillukanvarsia keskittyessään vastustamaan lähtökohtaisesti kaikkia terveyspalveluiden yksityistämisiä. Vasemmiston ja oikeiston vastakkainasettelu ei ole koskaan ollut paljon ja vähän tienaavien asiotyöläisten välillä vaan ansiotyöläisten ja pääomaa hallussaan pitävien tahojen välinen.

Oikeana ongelmana ei ole koskaan ollut se johtaja joka tienaa 10 000 € / kk ansiotuloja ja maksaa niistä 50% veroja vaan yrityksen omistaja joka nostaa osinkoja 1 000 000 € vuodessa ja maksaa niistä veroja 5%. Totuus on, että Suomen valtiontalaouden kannalta näiden hyvätuloisten merkitys on olematon verrattuna keskiluokkaan. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että nykyinen tilanne ei ole oikeudenmukainen. Tämä oikeudenmukaisuuden kaipuu on se voima joka 1900 -luvun alussa teki vasemmistosta niin voimakkaan ja johti jopa sotiin. Tätä epäoikeudenmukaisuutta hyväksikäyttäen vasemmisto voisi halutessaan vedota paljon suurempaan joukkoon kannattajia kuin tällä hetkellä. Se kuitenkin vaatisi, että vasemmisto luopuisi keinotekoisesti luomastaan vastakkainasettelusta paljon ja vähän tienaavien ansiotyöläisten välillä ja keskittyisi taistelemaan veronkiertoa, veroparatiiseja, pääomatuloverotusta, armahduslakeja ja suhmurointia vastaan.

Mikäli vasemmisto saadaan yhdistymään uudestaan taisteluun pääomaa vastaan sillä on mahdollisuus luoda Suomesta parempi paikka kuin mitä nykyinen oikeistohallitus on luomassa. Tämä kuitenkin tarkottaisi luopumista myös vasemmiston nykyisistä järjettömyyksistä kuten uskosta loputtomaan lainarahaan ja valtion kaikkivoipaisuuteen. SDP hyväksyi markkinatalouden sosialismin saavuttamisen menetelmäksi jo vuosikymmeniä sitten. Tämä tarkoittaa, että jo silloin alettiin uskoa siihen, että on mahdollista hyödyntään kilpailua ja markkinataloutta oikeudenmukaisen järjestelmän luomiseksi. Demarit teki tämän eteen aikanaan paljon hyvää työtä, mutta sitten tämä jotenkin unohtui ja nykyään sekä vasemmistoliitossa, että demareissa vannotaan esimerkiksi terveyspalveluissa valtiojohtoisuuden nimiin. Vasemmiston pitäisi keskittää voimavaransa yksityistämisen kategorisen vastustamisen sijaan rakentamaan järjestelmää, jossa kilpailutus ei tarkota sitä, että verovarat menevät ulkomaisiin veroparatiisiyhtiöhin.

Taistelu ei siis pidä olla sitä yrittäjää vastaan, joka maksaa veronsa Suomeen ja tienaa sillä muutaman miljoonan. Oikea taistelu on sitä kapitalistia vastaan jonka mielestä on oikeudenmukaista se, että hänen omistamansa pääoma tuottaa hänelle 100 000 € vuositulot tekemättä mitään, mutta hänen mielestään niistä ei pitäisi maksaa veroja.

Onko tämä ratkaisu asumis- ja toimeentulotukien aihettamaan vuokratason nousuun?

Asumiskustannukset etenkin pääkaupunkiseudulla ova nousseet niin korkeiksi, että moni töissäkäyväkin tarvitsee vielä toimeentulotukea tullakseen toimeen. Tilanne ei ole kenenkään näkökulmasta kestävällä pohjalla. Pienipalkkaisenkin täysipäiväisen tulisi voida tulla toimeen omalla palkallaan.

Mikä tähän tilanteeseen sitten voisi olla syynä?

  1. Onko asuntojen vaatimustaso asetettu liian korkealle? Tarvitseeko jokainen yksin asuva yksiön ja jokainen lapsi oman huoneen?
  2. Määrittävätkö asumis- ja toimeentulotuki käytännössä minimivuokran? Kannattaako asuntoa edes antaa vuokralle alle minimitason, jos kerran valtio takaa, että kaikilla on siihen varaa?

Itse näen jälkimmäisen vaihtoehdon paljon merkittävämpänä kuin ensimmäisen. Valtion määrittämä minimivuokra pitää huolen siitä, että kilpailu ei toimi halvemman hintaluokan asunnoissa ja samalla valtiolla on jatkuvat paineet korottaa asumisen tukia. Ilman, että asialle tehdään jotain kivuliasta tai rohkeaa niin kierre jatkuu ikuisesti.

Kyllähän poliitikot ovat tämän ongelman tienneet jo kauan sitten ja sitä on yritetty ratkoa useallakin eri tavalla, joissa jokaisessa on omat ongelmansa:

  1. Rakentamalla Hitas-asuntoja, joissa valtio määrää myyntihinnan. Koska asuntoihin jonotetaan nämä asunnot eivät yleensä kohdistu pienituloisille, jotka niitä tarvitsisivat. Hitas-järjestelmä ei siis ratkaise korkean vuokratason ongelmaa.
  2. Vastaavasti valtio ja kaupungit ovat pyrkineet tukemaan asuntorakentamista erilaisin lainoin ja korkotuin. Nämä järjestelyt ovat kylläkin nostaneet asuntojen tarjontaa, mutta eivät vaikuttaneet minimivuokran ongelmaan.

Jos vahingossa syntyneeseen minimivuokraan halutaan puuttua täytyy käydä kiinni suoraan kysyntään tai tarjontaan. Tässä tapauksessa nimeonomaisesti vaihtoehtoja on taas kaksi:

  1. Käydään kiinni vuokra-asuntojen kysyntään leikkaamalla asumistukea. Tällöin monet ihmiset ja perheet joutuvat tukalaan paikkaan, kun rahat eivät enää riitä nykyiseen asuntoon. Järjestelmä kuitenkin aikanaan korjaa itseään ja vuokrat putoavat. Lisäksi putoavat vuokrat laskevat pitkällätähtäimellä asuntojen arvoja, joka voi johtaa suorastaan mellakointiin.
  2. Lähestytään ongelmaa halpojen vuokra-asuntojen tarjonnan puolelta. Yksikään yksityinen taho ei ikinä lähde tarjoamaan asuntoja alle minimivuokratason. Tämän takia tarvitaan aavistus byrokratiaa, sekä virkavastuuta ja ihan suoraan kunnallinen toimia. Kaupungin pitää alkaa kunnan rahoilla ostamaan yksittäisiä asuntoja ympäri kaupunkia, jotka sitten tarjotaan vuokralle vapaille markkinoille omakustannushintaan ilman tarveharkintaa.

Jotta esittämäni jälkimmäinen idea voisi edes toimia se vaatii sen, että toimia on tosiaan viranomainen virkavastuulla. Jos toiminta siirretään kaupungin osakeyhtiön taakse mahdollistaa se taas kaikenlaisen kikkailun ja sisäpiirin kotiinpäin vedättämisen. Lisäksi, jotta tämä voisi toimia vastii se satojen miljoonien investointeja, jotta toiminnalla olisi mitään merkitystä vuokra tasoon. Kaiken lisäksi toiminta pitää ajaa hitaasti ylös, jotta ei synny kuplaa asuntomarkkinoille.

Toki nopeasti tulee kysymys, että miten kaupunki voisi sitten vuokrata näitä asuntojaan halvemmalla jos ne on kerran ostettu vapailta markkinoilta? Koska kaupungit saavat tällähetkellä erittäin edullista ja erittäin pitkää lainaa. Kaupunki voi laskea asunnoille huomattavasti pidemmät takaisinmaksuajat kuin yksityinen toimia. Lisäksi kaupungin ei tarvitse tehdä asunnoilla suoraan merkittävää voittoa vaan oikea säästö tulisi aikanaan vuokratason nousun pysähtymisestä tai ehkä jopa laskusta.

Parhaita puolia tällaisessa järjestelyssä olisi lisäksi, että kun asunnot ovat ympäri kaupunkia ja eri yhtöistä eivät sosiaalisesti hankalat tapaukset keskity yksittäisille alueille. Myöskään kaupunki ei pääse sotkeutumaan yksittäisten taloyhtiöiden asioihin, koska kaupungilla ei ole merkittävää määräysvaltaa yhdessäkään. Kaupungille kertyy pitkällätähtäimellä myös merkittävää kiinteistövarallisuutta.

Ongelmaksi voisi toki muodostua, että EUn mukaan kaupunki ei saa toimia samoilla markkinoilla kuin yksityiset epäreiluin ehdoin. Toisaalta asumistukien takia vuokramarkkina ei ole vapaata markinaa nähnytkään vaan valtio sörkkii sitä tasapuolisesti avustuksineen.

 

Loppu verokikkailulle parilla yksinkertaisella lakimuutoksella

Yleensä kun puhutaan veroparatiisiyhtiöstä niistä puhutaan kuin ne olisi jotain pakollista pahaa, jotain minkä kanssa on vain pakko elää. Näin ei kuitenkaan ole. Suomi voisi halutessaan pienillä omilla päätöksillään käytännössä estää tuottojen siirtämisen halvemman verotuksen maihin. Tämä ei vaatisi kansainvälisiä sopimuksia tai sitä, että kaikki maailmaan maat lähtisivät tähän mukaan. Se olisi tehtävissä varsin pienillä muutoksilla verolainsäädäntöön; yhtiöitä estetään verotuksellisesti myymästä tuotteitaan ja antamasta lainoja itse itselleen.

Kansainvälinen verokikkailu pyörii käytännössä kahden mallin välillä: siirtohinnoittelu ja konsernilainat. Siirtohinnoittelu voidaan lisäksi jakaa kahteen pääluokkaan: tuotteiden siirtohinnoittelu ja lisenssimaksut. Tämän lisäksi voidaan esimerkiksi laskuttaa olemattomia konsultaatiotunteja, mutta tämä menee jo selkeämmin petoksen alle. Näiden kaikkien toimien tarkoituksena on siirtää varat korkeasti verotetusta maasta matalasti verotettuun maahan kuten Luxemburgiin, Irlantiin tai vaikkapa kuuluisille Caymansaarille. Jos osingot kotiutetaan näistä maista Suomeen ovat ne ihan normaalia pääomatuloa Suomessa. OECD:n määritelmän mukaan oikeita veroparatiiseja ovat ainoastaan valtiot jotka eivät paljasta Suomen verottajalle pyydettäessä osinkoja, jotka verovelvolliset ovat ”unohtaneet” ilmoittaa.

Esimerkiksi siirttohinnoittelussa yhdysvaltalainen yhtiö myy lisenssejä ohjelmistoonsa Irlantilaiselle tytäryhtiölleen edullisesti, joka edelleen myy ne EU:n sisällä maayhtiöille kalliimmalla. Maayhtiö myy lisenssin sitten paikallisille kuluttajille tai yhteisölle. Kaikki yhtiöt ovat osa samaa konsernia eli tosiasiallisesti samojen omistajien hallussa. Seurauksena on se, että voitot kertyvät Irlantiin, jossa niistä maksetaan 12,5 % yhteisövero kun taas Suomen maayhtiön tulos +/- nolla. Jos suomalainen maayhtiö olisi tehnyt voittoa olisi se joutunut maksamaan yhteisöveroa 20%. Jos yhdysvaltalainen yhtiö olisi myynyt lisenssit kalliilla Irlantilaiselle yhtiölle olisivat voitot taas siirtyneet Yhdysvaltoihin, jossa niistä joutuisi maksamaan 35% yhteisöveron.

Toinen yleinen käytetty temppu on konsernilaina. Käyttäen samaa esimerkkitapausta kuin siirtohinnoittelussa niin tällöin irlantilainen yhtiö lainaa suomen maayhtiölle merkittävän summan rahaa ja tälle lainalle määritetään poikkeuksellisen korkea korko kuten esimerkiksi 10%. Maksamalla tätä korkoa suomen maayhtiö imetään kuiviin niin, että voittoa ei taaskaan jää Suomeen verotettavaksi vaan korkotulot kertyvät Irlantiin, josta yhtiö maksaa niistä taas sen 12,5% yhteisöveroa.

Kansainvälisten suositusten mukaan konsernilainoissa ja tytäryhtiöiden välisissä kaupoissa pitää noudattaa markkinaperustetta. Tämä tarkoittaa, että tuotteet pitää myydä omille yhtiöille samaan hintaan kuin vapailla markkinoilla. Totuus on kuitenkin se, että markkinahinnan määrittäminen on hyvin tulkinnanvaraista. Onko esimerkiksi 10% korko lainasta hyväksyttävä korvaus riskistä, jos määyhtiö ei ole nimellisesti tehnyt voittoa viiteen edelliseen vuoteen? Entä mikä on ohjelmistolisenssin markkinahinta kun sen ulosmyyntihinta voi vaihdella monikymmenkertaisesti riippuen siitä kenelle se myydään ja millaisena kokonaisuutena?

Totuus on, että tämä järjestely ei toimi sen tulkinnanvaraisuuden takia. Entäs sitten se esittämäni ratkaisu? Muutetaan Suomen verolainsäädäntöä siten, että konsernia ja sen tytäryhtiötä aletaan tulkitsemaan kokonaisuutena eikä erillisinä yhtiöinä. Tällöin koko kysymys helpottuu koska voidaan kysyä, että voiko yhtiö antaa lainaa itse itselleen? Ei voi koska siinä ei olisi mitään järkeä. Verotuksellisesti yhtiö ei voisi enää lainata rahaa itse itselleen vaan maayhtiöön itse itselle annettu laina laskettaisiin pääomasijoitukseksi, jonka korot eivät ole verovähennyskelpoisia. Mikäli maayhtiö tarvitsisi oikeasti lyhytaikaista pääomaa täytyisi sen hakea se oikeasti markkinoilta, vaikka sitten konsernin takaamana.

Voisiko yhtiö myydä valmistamiaan tuotteita itse itselleen? Ei voisi, koska siinäkään ei olisi mitään järkeä. Suomen maayhtiön myymä lisenssi pitäisi siis kirjata Suomessa tuloksi, mutta sen hankintahintaa emoyhtiöltä ei voisi vähentää verotuksessa, koska yhtiö ei voi ostaa itse itseltään. Tämän seurauksena Suomeen kirjautuva myynti olisi varsin kannattavaa varsinkin kun käytännössä ei olisi mitään verotuksessa hyväksyttäviä investointeja. Yhdysvaltalaiselle emoyhtiölle voitot siirtyisivät aikanaan suomalaisen maayhtiön osinkojen kautta, jolloin koko konsernin tilinpäätökseen ne kirjautuisivat niin kuin pitääkin.

Nämä pienet muutokset lainsäädännössä murtaisivat käytännössä kaikki nykyiset käytössä olevat verosuunnittelumenetelmät. Nämä lakimuutokset olisi myös mahdollista tehdä täysin yksipuolisesti Suomessa.